Kaksi edellistä päivää veivät uskon matkan jatkumiseen. Piinaava helle jäykisti jalat jo puolenpäivän jälkeen. Eilen illalla Sarriassa sää kuitenkin muuttui ja saimme aloittaa vaelluksemme aamulla viileässä tihkusateessa. Ja sitten tapahtui jotain erityistä, vastaan tuli vanha mies, jota tervehdin niin kuin kaikkia: "Buenos Diaz". Mies tarttui käteeni ja kysyi eteenpäin viuhtoen "Santiago?" Nyökättyäni myöntävästi, hän pyysi jotakin nöyrästi espanjaksi. Samalla mies ojensi sauvansa minulle. Tajusin, että minun pitäisi viedä hänen tekemänsä sauva Santiagoon. Vastattuani myöntävästi, hän siunasi sauvan ja minut. Kiitin miestä ja jatkoin matkaani. Epäuskoni oli sillä hetkellä poispyyhkäisty. Tiesin nyt, että minun oli kuljettava loppuun saakka. Olin saanut tehtävän ja siunauksen.
Olen huomannut vaelluksen aikana saaneeni takaisin herkkyyttäni. Olen liikuttunut muiden vaeltajien tarinoista, kauniista maisemista, iltavesperien rukouslauluista ja lasteni tarinoista. Tuon vanhan miehen kohtaamisen jälkeen patikoin eteenpäin hänen sauvaansa tukien ja itkin. Olin saanut tehtävän. En tiedä minkä viestin mies on sauvaansa kätkenyt, mutta sita on keveä kantaa.
Illalla paljon pitemmän caminon kulkenut ystävä kirjoitti Facebookissa tarinani luettuaan Paulo Coelhon sanat: "Jos kuitenkin ponnistelisin samaan tapaan kuin olin ponnistellut tuohon saakka, kenties minä jonain päivänä ymmärtäisin, että ihmiset tulevat aina oikeaan aikaan sinne, missä heitä odotetaan".