Matkalla oleminen, pysähtely ja kohtaamiset ovat usein merkittävämpiä kuin määränpää, perille pääseminen. Tämän vanhan ajatuksen elin todeksi pyhiinvaelluksella Leonista Santiago de Compostelaan kesällä 2011. Tervetuloa matkalle!

Suosittelen lukemista alhaalta ylöspäin eli vanhimmasta uusimpaan.

Tulimme Santiagoon kuin tuulen tuomat, kipua tuntematta, vapaina, kauniina, täynnä totuutta ja ennen kaikkea rakkautta. Matkan vaivat hetkessä poispyyhittyinä katson markkinakaupungin vilinää ja kysyn: Tässäkö kaikki?
Silti, tunnen olevani osa jotain ikiaikaista, painan pääni ja sanon: kiitos Jumalani! Pääsin perille, mutta saan jatkaa vielä matkaani.

Vielä yksi vaelluspäivä ja Santiago, jos Luoja suo.
Miten paljon omien rajojen reunamia tämä vaellus onkaan näyttänyt. Miten paljon kauneutta ja rajallisuutta mahtuukaan samaan kuvaan. Miten pelottavan hyvä on saada elää ihmisenä. Kiitos elämästä ja lapsista, joiden kanssa olen saanut vaeltaa!

Tänään olen kulkenut mahdollisimman paljon yksin ja miettinyt samalla omaa yksinäisyyttäni. Kuin pisteeksi kaatui vanha mies kadulla eteeni ja löi päänsä katukiveykseen. Huusin apuun kauempana olevan miehen ja hetkessä oli paikalla auttajia, poliisi ja ambulanssi. Mies näytti selviävän. Ennen kaatumistaan mies yritti kumartua ottamaan vettä suihkulähteen tapaisesta kaivosta. Tyhjä viiden litran muovipönttö lojui vielä illallakin vähän sivummalla, hyvin yksinäisenä.
Oma yksinäisyyteni korostuu vieraassa ympäristössä ja ihmisten keskellä. Ehkä se on läheistä sukua menettämisen pelolle ja kuolemalle. Sitä seuraa halu vetäytyä jonnekin eristykseen, omiin oloihin. Istahdin hetkeksi vanhan miehen kaatumisen jälkeen kirkon penkkiin ja rukoilin hänen puolestaan.
65 kilometriä jäljellä, Coelhoa vielä tällekin päivälle: "Salaisuus on nykyhetkessä. Jos tarkkailet nykyisyyttä, voit tehdä sen paremmaksi, ja jos teet sen paremmaksi, kaikki myöhempikin on paremmin." Sauvakin on vielä tallessa.

Kaksi edellistä päivää veivät uskon matkan jatkumiseen. Piinaava helle jäykisti jalat jo puolenpäivän jälkeen. Eilen illalla Sarriassa sää kuitenkin muuttui ja saimme aloittaa vaelluksemme aamulla viileässä tihkusateessa. Ja sitten tapahtui jotain erityistä, vastaan tuli vanha mies, jota tervehdin niin kuin kaikkia: "Buenos Diaz". Mies tarttui käteeni ja kysyi eteenpäin viuhtoen "Santiago?" Nyökättyäni myöntävästi, hän pyysi jotakin nöyrästi espanjaksi. Samalla mies ojensi sauvansa minulle. Tajusin, että minun pitäisi viedä hänen tekemänsä sauva Santiagoon. Vastattuani myöntävästi, hän siunasi sauvan ja minut. Kiitin miestä ja jatkoin matkaani. Epäuskoni oli sillä hetkellä poispyyhkäisty. Tiesin nyt, että minun oli kuljettava loppuun saakka. Olin saanut tehtävän ja siunauksen.
Olen huomannut vaelluksen aikana saaneeni takaisin herkkyyttäni. Olen liikuttunut muiden vaeltajien tarinoista, kauniista maisemista, iltavesperien rukouslauluista ja lasteni tarinoista. Tuon vanhan miehen kohtaamisen jälkeen patikoin eteenpäin hänen sauvaansa tukien ja itkin. Olin saanut tehtävän. En tiedä minkä viestin mies on sauvaansa kätkenyt, mutta sita on keveä kantaa.
Illalla paljon pitemmän caminon kulkenut ystävä kirjoitti Facebookissa tarinani luettuaan Paulo Coelhon sanat: "Jos kuitenkin ponnistelisin samaan tapaan kuin olin ponnistellut tuohon saakka, kenties minä jonain päivänä ymmärtäisin, että ihmiset tulevat aina oikeaan aikaan sinne, missä heitä odotetaan".